Hyvää Joulua!

Maanantai 22.12.2025 klo 12.32 - Mika-Matti Trogen

Artikkeli julkaistu aikaisemmin Ystäväntuki joulu 2025 -lehdessä.

Ensimmäinen lumi oli satanut yöllä, ja aamulla se lepäsi tasaisena peittona vanhan omakotitalon pihamaalla. Siinä oli jotakin erityistä – valoisa hiljaisuus, joka toi tullessaan lupauksen joulusta, vaikka kalenterissa elettiin vasta joulukuun alkupäiviä. Nelivuotias Veera oli herännyt ennen muita ja tuijotti ikkunasta ulos henkäisten höyryisen utuisen läntin lasiin.

“Äiti! Maa on valkoinen!” hän huudahti juostessaan makuuhuoneeseen, jossa äiti lepäsi sängyssä pehmeän harmaan viltin alla.
Laura, perheen äiti, hymyili väsyneesti. Hän ei jaksanut nousta heti, mutta hän ojensi kätensä Veeralle, joka kiipesi välittömästi kainaloon.

“Onpa kaunista”, Laura sanoi hiljaa. “Sinä taisit tuoda minulle koko talven.”

Sängyn toiselta puolelta kurkisti Lauran mies, Mikko, joka venytteli unisesti ja nousi istumaan. Hän oli yrittänyt opetella uuden tavan – nukkua kevyellä korvalla, jos Laura tarvitsisi yöllä apua. Syöpähoidot olivat vieneet voimia ja öisin Mikko heräsi lähes pienimpäänkin liikkeeseen.

“Päästetään äiti hetkeksi lepäämään”, Mikko sanoi ja nosti Veeran syliinsä. “Mennään katsomaan, joko leivinuuni on kylmennyt.”

Mutta Veera halusi vain painautua vielä hetkeksi äidin poskea vasten. Laura silitti tytön hiuksia. “Mene vain isän mukaan, kulta. Minä tulen kohta perässä.”

Perhe ja arki, joka muutti muotoaan

Perheeseen kuului kolme lasta – 12-vuotias Liisa, jonka mielikuvitus ja lukuhalu tuntuivat täyttävän koko talon, 8-vuotias Eetu, joka rakasti rakentaa LEGO-kaupunkeja keittiön pöydälle, ja pikkuinen Veera, joka eli jatkuvasti maailmojen välimaastossa: välillä pupujen kuningattarena, välillä joulutonttuna.

Elämä oli ennen mennyt tasaisen arjen rytmissä. Siihen oli kuulunut harrastuksia, kiireisiä arkiaamuja ja yhteisiä mökkireissuja. Kun Laura sai diagnoosin – suun alueen syöpä, joka vaati leikkauksia ja sädehoitoa – elämä ei pysähtynyt, mutta se muuttui.
Asiat, joita oli pitänyt itsestäänselvyyksinä, saivat uuden lainalaisuuden.

Etenkin joulu.

Se oli ollut Lauran juhla. Hän oli aina koristellut kodin jo marraskuussa, paistanut pipareita ja tehnyt joulusiivouksen, jonka seurauksena talo tuoksui raikkaalta ja kodikkaalta.

Mutta tänä vuonna hän ei jaksanut kaikkea. Ja juuri siksi koko perhe oli päättänyt: tästä joulusta tehdään toisenlainen – joulun ydin edellä.

Ensimmäinen adventti: lupaus valosta

Adventtikynttilä paloi olohuoneessa pienenä liekkinä. Laura istui nojatuolissa villatakissa, ja lapset oli kerätty hänen ympärilleen kuin eleenä siitä, ettei äiti ollut koskaan yksin.

Mikko toi teekupin Lauralle.
“Joko tänä iltana voisi kuunnella joulutarinoita?” hän kysyi Liisalta, joka nyökkäsi innokkaasti ja otti esiin vanhan satukirjan, jota Laura oli lukenut lapsena.

Kun Liisa luki, Laura kuunteli ääntä, joka oli alkanut muuttua nuoren tytön omaksi ääneksi – varmaksi, lempeäksi ja rohkeaksi. Ja Laura tunsi jotakin, mitä hän ei ollut tuntenut viikkoihin: rauhaa.

Lasten suunnitelma

Eräänä iltana, kun Laura oli päiväunilla, lapset kokoontuivat keittiön pöydän ääreen.
“Me tehdään äidille paras joulu ikinä”, Eetu sanoi päättäväisesti.
Veera nosti katseensa piirtämistään punaisista sydämistä. “Saako lahjoja olla monta?”
“Ei välttämättä”, Liisa vastasi. “Tärkeintä on, että äiti tuntee, että me ollaan yhdessä.”

Kolmikko alkoi suunnitella. He tekisivät oman joulukalenterin, jonka jokaiseen luukkuun tulisi jotakin lämminhenkistä – ei esineitä, vaan tekoja. Luukku numero kolme: “Piparituoksu”. Luukku kuusi: “Yhdessä laulettu laulu.” Luukku kaksitoista: “Metsäretki, jos äiti jaksaa.”
Ja niin edespäin.

He piirsivät, leikkasivat ja liimasivat. Paperi, sakset ja teippi täyttivät koko pöydän. Kun Mikko tuli hakemaan vettä, hän pysähtyi katsomaan.

“Onpa teillä tärkeä projekti”, hän sanoi hymyillen.

“Salainen projekti”, Liisa korjasi. “Äidille.”

Mikko nyökkäsi. “Tämä on paras salaisuus, mitä tiedän.”

Hoitojen varjo

Vaikka perhe teki kaikkensa, hoitojen jäljet näkyivät arjessa. Laura tunsi toisinaan kipua puhuessaan tai syödessään, ja voimat ehtyivät nopeasti. Talvi-iltoina hän saattoi istua nojatuolissa ja kuunnella, kuinka lapset leikkivät vierashuoneessa, ja samalla miettiä, miten monta joulua hän saisi vielä heidän kanssaan.

Mutta juuri silloin Eetu tuli usein hänen luokseen ja istui lattialle.

“Äiti, haluatko nähdä mun uuden rakennelman?” Ja Laura nyökkäsi – tietenkin halusi.

Veera taas toi piirustuksia: lumiukkoja, enkeleitä ja sydämiä.

“Kaikki näistä on totta”, Veera sanoi vakavana. “Enkelit auttaa sinua.”

Liisa auttoi arjessa enemmän kuin kukaan häneltä olisi ikinä odottanut. Hän teki iltapalavoileipiä sisaruksilleen, kysyi äidiltä, kaipasiko tämä jalkojen lämmitystä ja tarkisti adventtikynttilöiden palamisen.

Mikko taas kantoi hiljaista huoltaan. Sen tiesi siitä, miten hän pysähtyi yhä useammin halaamaan Lauraa, ja siitä, miten hän jäi iltaisin istumaan sohvalla katse harhaillen kohti joulukuusta, vaikka kuusta ei vielä edes ollut.

Kuusen hakeminen

Kaksi päivää ennen joulua Mikko ehdotti, että he hakisivat kuusen läheisestä metsästä – aivan kuten ennenkin.

“Jaksatko tulla mukaan?” hän kysyi Lauralta lempeästi.

Laura mietti hetken. “Kyllä minä jaksan”, hän vastasi hymyillen, vaikka hänen liikkeensä olivat hitaita. Mikko auttoi hänelle ulkotakin päälle, ja kun tuuli kohtasi Lauran posken, hän hengitti syvään. Talven tuoksu oli puhdas ja kylmä – ja se tuntui hyvältä.

Metsässä kulkiessaan lapset juoksentelivat hangessa.
“Tuossa on täydellinen!” Eetu huusi viitaten pieneen, mutta siroon kuuseen.
“Entä tämä?” Liisa osoitti tuuheaa, leveää puuta.
Laura pysähtyi niiden väliin ja katsoi molempia.
“Valitaan tämä”, hän sanoi ja kosketti hetken pienempää kuusta. “Tänä vuonna pieni riittää meille. Se sulkee kodin lähelle.”

Ja niin tehtiin.

Jouluaatto:yhdessä olemisen ihme

Aattoaamuna talossa tuoksui riisipuuro. Mikko oli herännyt aikaisin laittaakseen sen liedelle. Hän pyyhkäisi silmiään, kun ymmärsi yhtäkkiä, että hän ei ollut ajatellut murheita tuntiin. Pelkkä puuron tuoksu oli tuonut rauhan, jonka hän oli melkein unohtanut.

Lapset heräsivät yksi kerrallaan ja riensivät katsomaan kuusta, joka oli koristeltu edellisenä iltana. Koristeet olivat sekalaisia – osa itse tehtyjä, osa ikivanhoja. Ja siinä se seisoi, pieni kuusi, joka hohti kuin se olisi ymmärtänyt olevansa nyt enemmän kuin koriste: se oli lupaus.

Laura istui nojatuolissa, villasukat jalassa. Mikko toi hänelle kupillisen lämmintä mehua ja hipaisi kevyesti hänen olkapäätään.

“Hyvää joulua”, hän sanoi hiljaa.

Laura katsoi häntä pitkään, ja hänen katseessaan oli niin paljon rakkautta, että Mikko tunsi kurkkunsa puristuvan.

“Hyvää joulua, rakas.”
Lapset avasivat oman kalenterinsa viimeisen luukun, ja sieltä paljastui: “Aaton yhteinen iltalaulu.”

Illalla he kokoontuivat kuusen ympärille. Ulkona tuuli, ja pakkasen purema taivas oli täynnä pieniä valoja. Liisa aloitti laulun: “Maa on niin kaunis…”
Eetu liittyi mukaan. Veera lauloi omalla pehmeällä taaperosävyllään, joka sai kaikkien sydämet sulamaan.

Laura lauloi hiljaa mukana, ääni heikkona mutta lämpimänä.

Ja sillä hetkellä Mikko ymmärsi jotakin tärkeää: joulun ihme ei ollut isoissa perinteissä, eikä täydellisissä valmisteluissa. Se oli tässä – heidän ympärillään. Lapsissa, jotka lauloivat kuin valoina. Laurassa, joka hymyili ja piti Mikkoa kädestä. Tässä hetkessä, joka tuntui pysähtyvän.

Hiljainen lupaus

Kun lapset menivät nukkumaan, Mikko auttoi Lauraa siirtymään makuuhuoneeseen.
“Kiitos tästä päivästä”, Laura kuiskasi. “En olisi uskonut, että jaksan näin paljon.”

Mikko istahti sängylle ja silitti Lauran hiuksia.
“Sinä teet jokaisesta päivästä arvokkaan. Me vain seuraamme perässä.”

Laura hymyili väsyneesti. “Tämä oli minun jouluihmeeni.”

Kun Mikko myöhemmin sammutti kuusen valot ja jäi hetkeksi katsomaan pimeää huonetta, hän tunsi rauhan, jota ei ollut kokenut kuukausiin. Hän tiesi, että tulevaisuus olisi epävarma – mutta niin oli ollut ennenkin. Ja silti he olivat yhdessä.

He olivat perhe.

Ja perheessä joulun valo ei koskaan sammunut.

Syöpäpotilaiden Ystävän Tuki -lehti

Maanantai 7.7.2025 klo 14.47 - Henri K.

Suun- ja nielun alueen syöpäyhdistys ry – Tukea, toivoa ja tietoa elämän eri vaiheissa

Suun- ja nielun alueen syöpäyhdistys ry on valtakunnallinen potilasjärjestö, joka tarjoaa vertaistukea ja ajantasaista tietoa suun, nielun, kurkunpään ja leukojen alueen syöpään sairastuneille sekä heidän läheisilleen. Yhdistyksen toiminnan ytimessä on halu kohdata ihminen kokonaisena – ei vain potilaana vaan myös ystävänä, läheisenä ja kanssakulkijana vaikeassa elämänvaiheessa.

Yhdistys on toiminut jo vuosien ajan läheisessä yhteistyössä terveydenhuollon asiantuntijoiden, muiden potilasjärjestöjen sekä Syöpäjärjestöjen kanssa. Sen tavoitteena on lisätä tietoisuutta pään ja kaulan alueen syövistä, vaikuttaa hoitoketjujen toimivuuteen sekä tarjota psykososiaalista tukea sairastuneille.

Ystävän Tuki yhdistää

Yhdistyksen julkaisema Ystävän Tuki ei ole vain tiedotusväline, vaan lämminhenkinen yhdistyksen ääni ja tärkeä tiedotuskanava. Lehti ilmestyy kolme kertaa vuodessa, ja sen sisältö on suunnattu niin potilaille kuin heidän läheisilleen, terveydenhuollon ammattilaisille sekä muille yhdistyksen toiminnasta kiinnostuneille.

Lehdestä löytyy:

Henkilötarinoita sairastumisen eri vaiheista

Asiantuntijahaastatteluja

Vertaistuen merkityksestä

Tietoa ja vinkkejä hoidoista, toipumisesta ja arkeen palaamisesta

Ajankohtaisia uutisia yhdistyksen toiminnasta ja tapahtumista

Lehden nimi, Ystävän Tuki, kuvastaa yhdistyksen ydintehtävää: tarjota rinnalla kulkemista ja tukea – juuri silloin, kun sitä eniten tarvitaan.

Miksi yhdistyksen ja lehden työ on tärkeää?

Pään ja kaulan alueen syövät ovat usein harvinaisempia ja vaativat monialaista hoitoa ja kuntoutusta. Näihin sairauksiin liittyy usein myös voimakkaita ulkonäköön, puheeseen ja nielemiseen liittyviä haasteita, jotka voivat vaikuttaa ihmisen identiteettiin ja sosiaalisiin suhteisiin.