Koirapartion matkassa 1/2025

(Poiminta Koirapartion matkassa -lehdestä 1/2025

Kessu – Räjähtävä hiljaisuus

Valjaan lukko naksahtaa kiinni. Liina paikalleen valjaisiin. Kaikki aistit koiralla valmiina, kun se astuu autosta ulos, ilman erillistä käskyä. Auton ympäröivän metsän pimeys odottaa etsijäänsä, pelotonta ja valmiina kaikkeen olevaa partiokoiraa. Kaikkea mitä siellä voi odottaa.

Asiat tapahtuvat rutiinilla, aisteista tärkein, haju alkaa johdattaa toimintaa oikeaan suuntaan. Rutiini, sadoilla keikoilla ja harjoituksissa hiottu ammattitaito, toimii kuin ajatus. Ohjaaja unohtaa kaiken muun ja keskittyy täysin siihen, mitä koira tekee, mitä se ilmaisee toiminnallaan ja mihin se johdattaa partiota. Onko vaara heti partioauton läheisyydessä, viereisen pusikon takana lymyilemässä ja miettimässä omaa siirtoaan vai alkaako tällä kertaa pitkä ja raskas jäljestys.

Koiran ja ohjaajan takana, jossain läheisyydessä, on valmiina tuttu ja turvallinen henkivartija, varautuneena suojaamaan koirakon toimintaa mukana olevalla aseistuksella. Repsikka keskittyy omaan tehtäväänsä, puolustamaan partion turvallisuutta, suunnistamaan yön pimeydessä tietäen tarkalleen partion sijainnin sekä toimimaan partion radistina, välittäen muille tehtävää suorittaville poliisipartioille ajantasaista tietoa.

Otsavalon kirkas valokeila leikkaa maastoa, paljastaen entuudestaan täysin tuntematonta metsän muotoa, harjanne ja nyppylä kerrallaan. Valo etsii maasta jälkiä samalla kun se leikkaa koiran kautta pitkälle eteen, yrittäen paljastaa siellä uhkaavaa vaaraa. Joskus näemme valonkin avulla vain muutamia metrejä eteenpäin, tiheissä kuusikoissa ja pusikoissa näkyvyys on lähes nollassa, koira kuitenkin sukeltaa pimeyteen täysin pelottomasti, haju kulkee tässä, jatketaan, jatketaan.

Ohjaaja seuraa liinaa, on pyrittävä sulavasti seuraamaan samoista väleistä mistä koira on kulkenut, liina vaihtuu kädestä toiseen samalla kun ohjaajan vartalo luikertelee ryteiköistä läpi. Näkyvyys käy välillä lähempänä nollaa, otsalampun valokeila taittuu lehvistöistä valoseinäksi ihan eteen, kunnes taas valonsäteet pääsevät kiitämään avarampaan pimeyteen ja näkökyky alkaa erottamaan laajempaa kokonaisuutta.

Koira ei välitä valosta, se ei sitä tarvitse. Se muodostaa oman maailmansa, jossa tärkeimpänä aistina toimii hajukyky. Se tietää mitä olemme seuraamassa, se aistii onko pakeneva kohde pelokas, hätääntynyt vai täynnä uhmaa, adrenaliinia, joka ohjaa jossain edellä pakenijan päätöksiä. On osattava lukea koiraa, mitä se meille toiminnallaan ja eleillään kertoo. Siitä riippuu onnistumisemme, mutta myös turvallisuutemme. On punnittava ja arvioitava jatkuvasti, mitä ja miten koira työskentelee, saavutammeko pakenijaa vai onko välimatka edelleen kasvanut ja välimatka on vielä pitkä. Tämä ohjaa myös muuta poliisitoimintaa, joka keskittyy omaan tehtäväänsä, ottamaan pakenijan kiinni, jossain koirakon edellä, oikeassa suunnassa. Takaa-ajettu on saatava ansaan, jos sitä ei takaa-ajamalla voi saavuttaa.

Rattijuoppo, huumekuski, kaahari tai kortiton kuski, murhamies tai verekseltä henkirikospaikalta pakeneva epäilty. Meillä on vain aavistus, miksi joku pakenee meitä, täyttä varmuutta meillä ei ole koskaan. Onko pakenijalla mukana aseita, astaloita ja onko hän valmis käyttämään niitä meitä vastaan. Joskus tiedämme sen ennakolta, mutta usein emme sitä tiedä. On vain varauduttava kaikkeen, kaikkeen siihen mitä pakenija on valmis tekemään. Pelko, valehtelisin, jos emme sitä kokisi, se vain on ehkä erilaista kuin moni kuvittelee. Se on hallittua, laskelmoitua ja sitä pitää pystyä koko ajan arvioimaan kriittisesti. Pelon muoto on kokemuksen tuoman arviointikyvyn äärimmäinen muoto. Se koostuu kaikesta siitä, mitä tehtävään liittyy, edeltävästä toiminnasta, ennakkotiedoista, asioista joita olemme itse havainnoineet. Pelko on yksi työkaluista, sen määrä määrittelee myös omaa varautumistamme. Mitä enemmän pelko on läsnä tehtävällä, sitä enemmän me resursoimme henkilöstöä tehtävään. Jos emme ottaisi huomioon pelkoa, olisimme matkalla epäonnistumiseen. Sen täytyy olla läsnä, mutta sitä pitää osata prosessoida ja käyttää hyväksi.

Koiralle pelko on kirosana, jos koira pelkää, ei siitä ole välttämättä ollenkaan poliisikoiraksi. On vaikea sanoa, onko koiralla minkälainen kyky käsitellä pelkoa, ja miten se sen tuntee, mutta varmasti jokainen koiranomistaja tunnistaa sen omassa koirassaan. Kun raja tulee vastaan, se tulee vastaan. Kessun kohdalla olen ollut äärimmäisen onnekas. Mitä enemmän ymmärrän, että tehtävään liittyy tyypillisiä pelon elementtejä, pimeyttä ja äärimmäisiä olosuhteita, tuntemattomia maastoja,  epävarmuustekijöitä etsittävän suhteen, Kessu aistii ne minusta. Se vaistoaa, että ohjaaja on äärimmäisen keskittynyt, nyt ei harjoitella, nyt on tosi kyseessä. Se aistii jo matkalla tehtävälle radioliikenteestä, partion sisäisestä kommunikaatiosta ja joskus siitä keskittyneisyyden hiljaisuudesta, että nyt tapahtuu jotain poikkeuksellista. Partioauto kiitää yön pimeydessä ja välimatka kohteeseen pienenee. Kohta on hänen hetkensä, kohta on hänen paikkansa käyttää aistejaan, jotta tehtävä saadaan suoritetuksi. Koiran käytöksen ja odotuksen aistii. Tietää, että se on valmiina ja odottaa vain sitä hetkeä kun pysähdymme, repsikka suojaa toimintaa ja ohjaaja avaa sivuoven. Ottaa jälkirepun, laittaa otsavalon päähänsä ja avaa koirahäkin oven.

Valjaan lukko naksahtaa kiinni. Liina paikalleen valjaisiin. Kessu on valmiina kaikkeen. Se on ollut minun onneni, olen saanut äärimmäisen hyvän koiran ohjattavaksi. Sanotaan, että jotkut koirat syntyvät poliisikoiriksi, Kessu on ollut yksi niistä, se on syntynyt tekemään poliisikoiran työtä. On vaikea selittää tätä kaikkea sellaiselle, joka ei ole koiranohjaaja. Se ei ole niitä onnistumisen huippuhetkiä kun saamme pahiksen kiinni, tai kunniakkaasti löydämme jonkun, jonka hengen pelastamme. Se on vain jäävuoren näkyvä huippu. Koiranohjaajan ja koiran välinen suhde koostuu niistä pinnan alla olevista jatkuvista hetkistä, niistä hetkistä, jolloin kommunikoimme tavalla, jota ulkopuolinen ei ymmärrä. Ne hetket, jolloin katsomme toisiamme silmiin ja ajatuksemme sulautuvat yhdeksi ja samaksi. Niitä on jatkuvasti, niitä on kaikkialla, niitä on kaikilla koiranomistajilla, jotka välittävät koirastaan. Meille poliisikoiranohjaajille koira on vain vielä enemmän. Se on meidän läheisin työkaveri, se on mukana siellä minne moni muu ei uskalla mennä. Se on läsnä pelon ja riemun hetkillä, se on aina turvaamassa kun on vaaran paikka. Eikä se ole yksipuoleista, olen monta kertaa tehnyt päätöksen, jolloin olen katsonut, että emme ota turhaa riskiä, ja olemme päätyneet johonkin toiseen ratkaisuun. On helppo ajatella, että poliisikoira on vain koira, työkalu, jota käytetään suruttomasti poliisityön tekemiseen. Mutta se on hyvin väärä kuva, mutta siihenkin välillä törmää. Todellisuus on niin monivivahteinen ja uskomattoman laaja, että siksi sitä on niin vaikea kuvailla. Ihmisen paras kaveri, niin moni koiranomistaja kuvailee lemmikkiään. Meille, poliisikoiran tai muiden työkoirien ohjaajille, koiramme ovat työtovereita, kumppaneita, joiden kanssa yhdessä koemme asioita, ilon ja surun hetkiä, pelkoa ja onnistumisen riemua.

Kessu nostaa päätään. Ilmahajua. Kohde on lähellä. Repsikka takana näkee saman. Partiomme aistit terävöityvät äärimmilleen. Kessu kävelee muutaman askeleen, huppari polulla. Läpimärkä. Huikkaan repsikalle, jatketaan. Pakenija alkaa väsymään, heittää jo ylimääräisä vaatteitaan pois, mietin pieni hymynkare huulillani, alamme lähestyä, vauhtimme on ollut hyvä.

Maasto muuttuu vaikeammaksi, joudumme luovimaan sankkaan metsään pois polulta, nuorta kuusikkoa riittää niin pitkälle kuin näemme. Tiedän, että näkyvyys laskee muutamaan metriin, nyt on oltava tarkkana. Ajatus pelosta käy mielessä. Mitä jos meitä odotetaan, mitä jos pakenija odottaa kuusten kätkössä valmiina vahingoittamaan meitä, koiraa tai minua. Pelko on läsnä, ja sen kanssa pitää pystyä kommunikoimaan. Älä huoli, ota kaikki tarvittava huomioon ja hidasta vauhtia. Tämä on tehty satoja kertoja aikaisemminkin. Kessukin tietää, että emme voi kulkea tiheikössä samaa vauhtia kuin hyväkulkuisessa metsässä. Mutta veto vain kasvaa silti, tiedän mistä on kyse.

”Ollaan lähellä, nyt tarkkana”, huikkaan repsikalle.

Valokeilan säteet ottavat etäisyyttä heti nuoresta kuusikosta pois sukellettuamme. Kessun pää nousee ylös, ilmahajua. Annan liinaa, kuusikko oli menty lyhyellä liinalla, nyt annan sitä metrikaupalla lisää. Kessu saa toimia loppumatkan tuntoaistina, se saa johdattaa turvallisen matkan päässä liinassa oikeaan suuntaan. Kessu ei enää laske nenää maahan, se haistaa jo saaliin. Saalis on lähellä piilottelemassa. Missä, missä, valonsäteet leikkaavat pimeyttä.

Kessun aistit lukittuvat, katse ei enää hapuile ja nenä ei hae enää ilmaa. Sen terävä katse osoittaa suunnan. Se haluaa mennä eteenpäin, mutta pysäytän sen. Älä vedä, ei ole turvallista mennä suinpäin vaaraan. Anna minulle hetki aikaa, minäkin yritän paikallistaa pakenijan. Minulla ei ole samankaltaisia aisteja kuin sinulla, minulla on vain näkö ja kuulo, ne eivät vielä paljasta minulle mitään.

Suuntaan valokeilaa sinne minne Kessu tuijottaa kiihkeästi, yhä edemmäs eteenpäin. Maassa on tumma maastosta erottuva pieni kohouma. Mikä se on, katseeni tarkentaa samalla kun puristan tiukemmin Kessun liinasta, ei ole vielä sinun aika toimia.

Painan radion tangenttia samalla kun aloitan käskytyksen, jotta kaikki tehtävään osallistuvat tietävät mitä tapahtuu:

”Poliisin koirayksikkö! Nouse hitaasti kädet näkyvillä ylös!”

Siellä se on, mytty maassa on kengänpohja. Jos on kengänpohja, siitä jatkuu piilossa oleva jalka, loppuvartalo ja pakenija. Repsikka on nähnyt saman ja siirtyy suojaamaan meitä. Kessu riuhtaisee kunnolla - päästä nyt, ei se tottele sun huutoa, anna minä käyn kertomassa, että löydettiin sut..

”Nouse ylös! Poliisi on varautunut voimankäyttöön!”

Kessun vartalo jännittyy äärimmilleen - minä olen se voimankäyttö jos et tottele!

Metsässä räjähtää, korvia huumaava pauhu, joka tulee Kessusta! Pitkän jäljestyksen jälkee. Kaikki patoutunut jännitys pääsee irti yhtäkkiä kuin koko metsä räjähtäisi. Vielä hetki sitten oli ollut täysi hiljaisuus, jonka oli rikkonut ensin käskytykseni, joka sekään ei ollut hiljaisimmasta päästä. Mutta kun se ei ollut tehonnut, Kessun oma käskytys alkaa toimimaan – kuulit mitä sulle huudettiin, jos et nyt tottele, niin minä olen se voimankäyttö jonka kohtaat..

”Nouse ylös, poliisi on varautunut myös käyttämään poliisikoiraa!”

 Valttikortit on nyt lyöty pöytään. Meillä on niin hyvä käsi pöydässä, että sitä ei kannattaisi lähteä vastustamaan. Mutta aina ei voi tietää, joskus pakenijat ovat epätoivoisia..

”Joo joo, älä vaan päästä koiraa, älä vaan päästä koiraa. Mä pelkään koiria.. Nyt mä nousen.. Älä päästä koiraa..”, kuuluu pelokas ääni hiljaa mättään takaa.

”Kädet näkyvillä, ääntä kohti!”, käskytän edelleen.

Valokeila paljastaa kädet, vartalon, märän ja kylmettyneen pakenijan. Käsiin sujahtaa repsikan käsiraudat, nyt ei enää paeta, eikä yritetä mitään temppuja. Turvallisuustarkastus.

Painan radion tangenttia:

”Kohde poliisin hallussa, pyydetään tukipartiota ottamaan kohde vastaan lähimmälle tieuralle.”

Tämän jälkeen on aika antaa isot kehut varsinaiselle sankarille. Radiosta saattaa kuulua tilannetta johtaneen poliisin kiitokset, joskus jopa päivystävä komisario saattaa kehua hyvästä työstä.

Mutta meille tärkeintä on se molemminpuolinen hyvä tunne siitä, että suoritimme jotain sellaista, johon vain Kessun nenä ja ammattitaito on johtanut. Se on koulutettu poliisikoiraksi, sitä se on tehnyt koko elämänsä samalla innolla ja antaumuksella. Kun sen hakee tarhasta mukaan töihin, niin vaikka aina lenkille tai metsään lähtiessä siitä näkee kuinka innoissaan se on, huomaa siitä silti aina sen eron, se tietää että nyt on töiden aika. Ja se innostus tarttuu, vaikea on itsekään olla harmissaan kun näkee, että toinen jo odottaa työmatkaa ja töihin pääsemistä. On aika taas seikkailla ja olla valmiina kaikkeen mitä eteen tulee.

Onnistuneen suorituksen jälkeen annan Kessulle kehuja ja palkkioksi välillä pallon, joskus ruokaa, tilanteesta riippuen. Mutta Kessulle on aina tärkeintä ollut halaus, ja se katsekontakti jonka se ottaa siinä yhteydessä. Saman halauksen se haluaa antaa aina myös ennen siirtymistä poliisiautoon, siitä näen samalla että se on kunnossa ja valmiina töihin.

Irrotan liinan valjaista. Valjaan lukko naksahtaa auki. Jatkamme työvuoroa. Meille edellä kuvattu poliisikoiratehtävä oli yksi muiden joukossa. Yksi kymmenistä, yksi sadoista. Vuodessa poliisi tekee kentällä töitä läpi vuoden, kaikissa olosuhteissa kaikkina vuodenaikoina. Poliisikoiratehtäviä on lähes jokaisessa vuorossa, erilaisia ja erilaisissa ympäristöissä. Poliisikoira menee sinne minne sen ohjaajakin, sinne missä on rikollinen paennut maastoon, murtautunut taloon tai teollisuusalueelle, sinne minne muistisairas ihminen on kadonnut metsään tai kaupunkiin, marjastaja metsän siimekseen, pikkulapsi kotoaan. Partiokoirat etsivät sen lisäksi esineitä ja oman erikoisalansa koulutettuja aineita, Kessu etsi palavia nesteitä. Sen lisäksi ovat vielä voimankäyttötehtävät, jossa koirapartio tukee muuta poliisitoimintaa koiran avulla, pelotteena tai tilanteen ratkaisevan elementtinä.

Jos lukijalle tuli kuvaamastani jäljestystehtävästä edes vähän innostunut olo, vähän sellainen fiilis, että onpa mielenkiintoista ja hienoa hommaa, niin sitähän se on. Meille, Kessulle, minulle ja repsikalle se on ollut arkea, mutta aika antoisaa arkea, koska tiedämme, että harjoitamme ammattia, jossa voimme olla oikeasti hyödyllisiä, ja jota usein ei vielä tänäkään päivänä voida yhtä monipuolisesti suorittamaan teknisillä laitteilla. Laitteet tekevät vain yhden osasuorituksen siitä kokonaisuudesta, jonka koulutettu koira ohjaajineen ja partiokavereineen tekee. Olen siis sanomattakin ylpeä ammatistani, mutta erityisen ylpeä olen siitä, että olen saanut ohjata Kessun kaltaista koiraa yli yhdeksän vuotta. Ei se aina ole ollut helppoa, eikä taitojen opettaminen ole ollut sujuvaa kuin tanssi, vaan on se vaatinut myös sisua ja ymmärrystä, aikaa ja kärsivällisyyttä puolin ja toisin. Jokainen koira on erilainen, samat koulutusmetodit eivät toimi kaikille koirille, pitää ymmärtää, että lopputulos, johon pyritään, on aina hieman erilainen koirasta riippuen. Vaaditut koiran tasoa osoittavat tasokokeet ovat kaikille koirille samat ja suoritustyylikin samankaltainen, mutta työtehtävillä menestyksekäs koiranohjaaminen vaatii aika usein koirakon ymmärrystä toistensa ominaisuuksien parhaasta hyödyntämisestä. Ei ohjaaja ole ainoa, joka tehtävillä ohjaa koiraa, koirat myös ohjaavat ohjaajiaan eri tavoin, jos vain ohjaajat uskovat ja luottavat niiden kykyihin. Suurin taito, jonka olen itse Kessulta oppinut, on se, että luottamalla koiraani olemme onnistuneet tehtävillä tavoilla, joihin en itse olisi koskaan uskonut tai välillä edes osannut arvata. Onnistuminen ei silti aina ole riemua ja iloa, vaikka saavutammekin ennalta arvaamattoman lopputuloksen. Joskus emme ole löytäneet etsimiämme ihmisiä elossa, mutta silti se on tärkeää työtä, joka jonkun täytyy tehdä. Silloinkin koira antaa ohjaajalleen paljon, koska se yhteys on edelleen olemassa, yhteys jonka avulla etsintä on saatu suoritettua. Koiralle se on yhtä tärkeä onnistuminen, oli löydetyn tila mikä tahansa, siihen ne on koulutettu ja samalla tavalla me ohjaajina kehumme niitä hyvin suoritetusta työstä.

Kiitoksen haluan myös tämän tarinan kautta välittää kaikille niille, jotka ovat kasvattajasta lähtien edesauttaneet ja ohjanneet ja opettaneet, maalimiehistä kouluttajiin, perheenjäseniin ja kollegoihin, jotka ovat tukeneet ja ymmärtäneet. Lista olisi niin pitkä, etten ala nimiä luettelemaan yksitellen, he kyllä tietävät ja ovat varmasti myös tyytyväisiä ja ylpeitä, että Kessu palveli täyden iän poliisikoirana palvellen Suomea ja sen kansalaisia aina pyyteettömällä ja ahkeralla tyylillään.

Jaahas, taitaa olla aika naksauttaa tekstinkäsittelyohjelma kiinni, tulee niin paljon tarinaa taas paperille. Vaikka me Kessun kanssa nyt lopettelemme virkauran oikeassa maailmassa, luulen että kuulette näin tekstien muodossa vielä seikkailuistamme jatkossakin. Sen verran paljon on tullut yli yhdeksän vuoden aikana koettua yhdessä. Osa tarinoista vain on sellaisia, ettei niitä kaikkia vielä kannata lukijoille etukäteen paljastaa.

 

Jussi & Kessu (Suhteellisen Vekkuli / Pörri) ja ne kaikki vakirepsikat ja muut partiossamme keikkaa ajaneet ja poliisikoirapartion työtä siinä samalla maistaneet (pahoittelut kaikista niistä ruokailuista, jotka jäivät väliin, mutta koiratehtävät ja koirat tulevat aina ensin, ruoka sitten kun keritään syömään)

Lue koko lehti verkossa: https://issuu.com/printmixoy